Sielunlintu

Innostunut Britanniassa asuvasta halfie-suomalaisen Sanna Annukan muotoilijanurasta. Hassua, kun hän väittää, että jokaisen suomalaisen makuuhuoneessa on (huhujen mukaan) symbolinen lintu muistuttamassa sielun liikkeestä tästä maailmasta tuonilmaisiin. Kuka niin on säätänyt, ja mistä asti tätä trendiä on seurattu?

Hello! Viime vuonna kansallisen tajuntamme räjäytti koko kansan Citymarket, joka lanseerasi valikoimiinsa dildot ja vibraattorit! Kellä olisi aikaa ripustella ikkunoihinsa unisieppareita tai jotain hemmetin sielunlintuja? Olen elänyt tässä maassa 35 vuotta 38:sta - never heard about soul birds, ja suurin osa kavereistani vahvistaisi saman.

No, eihän se ole keltään pois, jos suomalaista sielunelämää mytologisoidaan tällä tavalla - se lisää katu-uskottavuuttamme tietyissä piireissä. Olemmehan me täällä ikuisesti sielukkaita! Annan Sanna Annukalle luvan revitellä kaikilla mahdollisilla kvasi-kalevalaisilla ja karjalaisilla folkloristisilla teemoilla niin paljon kuin sielu sietää. Lopputulos on tärkeintä. Hänen Soul Bird-tuotoksensa ovat huikeita. Ohittavat ajan, iskevät ihmisen alitajuntaan kaiken hypetyksen yläpuolella. Näen näissä myös paljon afrikkalaisia ja australialaisia aboriginaalivaikutteita. Loppujen lopuksi, olemme kaikki tämän saman maapallon kansalaisia. Näin tulkitsen tämän Sielunlinnun.

Sisustuskirja ilman kuvia

Törmäsin joskus 90-luvulla gradua kirjoittaessani kiinnostavaan fenomenologiseen järkäleeseen, Gaston Bachelardin The Poetics of Spaceen. Se auttoi minua ymmärtämään, miksi irlantilaiset naisrunoilijat käyttivät niin paljon "maanalaista" symboliikkaa (esim. kellareja) kuvaamaan maan tunkkaista lähihistoriaa. Bachelardin ymmärrys psykoanalyysista tuntui tolkulliselta: hän ei seksualisoi jokaista objektia, vaan löytää niille laajempiakin historiallisia ja kulttuurisia merkityksiä.
Teos on hyvin maalaileva, haaveileva ja viipyilevä, sen kanssa voisi hyvin seurustella vuoden käymättä maitokauppaa pidemmällä. Konservatiivinen on Bachelardin maailmankuva, ja läpeensä epäpoliittinen, kuin suoraan kirjoitettu tämän päivän keskiluokkaisille pesänrakentajille, pariskunnille, joilla ei ole tähdellisempää riitelyn aihetta kuin kuka vie biojätteet tänään. Mutta luenkin sitä sisustuskirjana, ja se on tähän mennessä ainoa sisustuskirja, josta olen saanut todellista hengenravintoa. Jos jotain kiinnostaa, miksi eurooppalaiset ovat niin pakkomielteisiä asumisensa ja koteihin liittyvien muistojen suhteen, tästä kirjasta saa paljon vinkkejä siihen. Luulen, että jokainen kirjaan tarttuva alkaa nähdä kotinsa kerrostumat uusin silmin, ja ymmärtämään, millaisia eroja ja yhteyksiä on asumisella, elämisellä ja jonnekin kuulumisella.
Teos on suomennettu vuonna 2004, se on esineenäkin hyvin tuunattu, ja saanut hyviä arvioita.

Syyrialainen sohva

Hey no worries, en ole niin maaninen kuin luulette, vaan olen kirjoittanut tätä blogia jo pitkään julkaisematta mitään.

Shishustushblogin pitää ilman muuta olla poliittinen, ja siksi haluan tuoda esiin ilmiön, joka on huvittanut minua jo viime talvesta saakka. Syyrialainen sohva. Niinpä niin. Joopa joo. Sohva on otettu symboliseksi aseeksi Muutos 2011-vaalikampanjaan, jossa pyritään propagoimaan maahanmuuttajien saamia sosiaalietuuksia vastaan. Olenkin jo kirjoittanut sohvan merkityksistä muualla, ja toivoisin tekstin muuttuvan eläväksi performanssiksi lähikuukausina. (Jos muuten itse saisin Syyriasta sohvan tilata, tilaisin tuon perinteisen helmiäisupotteisen mallin. Mutta en tilaa, kun aion lopettaa ostamisen.)

Hommafoorumin poliittinen siipi kun väittää, että isoissa kaupungeissa sossun tädit lappaavat mamuille niin paljon rahaa, että näillä on varaa tilata toimeentulotuilla 12-paikkaisia perhemallisia sohvia Syyriasta. Suomi-soffat eivät kelpaa, kun niihin ei saa mahdutettua koko sukua kerralla. Tämä on mahtava urbaani legenda. Tiedän kyllä, että vasta maahan tulleet voivat saada maksusitoumuksen esimerkiksi SPR:n kirpputorille, kun koti pitää kalustaa perheelle parissa viikossa. Mutta harkinnanvaraista monen tonnin rahtimaksuihin? Oliko se Voutilaisen Paavo siellä luukulla jakamassa avokätisesti? Vai Stockan Hullujen päivien keltainen haamu?

Olen jonkun verran käynyt maahanmuuttajaperheiden luona kylässä, ja olen kyllä nähnyt joillain "orientaaliseen" tyyliin vihahtavaa kalustesettiä, mutten kenelläkään leveämpää sohvaa kuin 4-paikkaista. Mutta helvetti, millä oikeudella joku voi väittää, ettei esimerkiksi lapsilisistä saa säästää? Kuka on päättänyt, etteivät maahanmuuttajat saisi lievittää koti-ikävää tilaamalla syyrialaisia kalusteita? Eikö mamuilla ole mitään yksityisyyden suojaa, pitääkö "kritiikin" tunkeutua joka kolkkaan, kuten ihmisten olohuoneisiin? Kateus on kansallinen voimavaramme.

Vertailtuani muistiinpanoja ilmiötä paremmin tuntevien kanssa olen saanut selvää, että "syyrialainen sohva" on yleinen kolmannen maailman bling bling-kulttuurinen ilmiö. Samantyyppisillä seteillä osoitetaan statusta myös kaikkialla Afrikassa. Estetiikka on Saharasta etelään aika samanlaista kuin Saharasta pohjoiseen ja koilliseen silloin, kun ylimääräistä fyffeä on. Joku Sotkan vaahtomuovinen vuodesohva (jolla tunnetusti ei voi istua, eikä maata) olisi suurimmalle osalle arabeista ja afrikkalaisista täysi katastrofi. Mieluummin pelkkä matto lattialla kuin käyttökelvoton puhvelilauma.

Syyriassa näyttää olevan hieman kehittyneemmät kalustemarkkinat kuin Suomessa. Ja mikä ihme se on, jos vertaa historiallisesti kahden maan kehitystä kaupungistumisen suhteen? Ovat syyrialaiset valmistaneet sohviaan hieman kauemmin kuin suomalaiset. Jos nyt miettii sanoja "divaani" ja "sohva", voisiko jopa olettaa niiden kulkeneen kieleemme arabiasta?

Minimalismi

Muistelen aina ilolla aikoja, jolloin olen elänyt matkalaukkuelämää ulkomailla. Tässä ollaan Islannissa kaksi vuotta sitten, asuimme Norman luona pienessä asumisoikeuskaksiossa, jossa ei muuttaessa ollut kuin patjoja lattialla. Kissa oli lainakissa naapurista, joka oli tottunut kyläilemään asunnossamme jo entisten asukkaiden aikaan ja tuli päivittäin "vanhasta muistista". Nukuin olohuoneen nurkassa hankkimallani thaimaalaisella patjalla, jonka estetiikka miellytti minua kovasti.
Tavarasta luopuminen (edes muutamaksi kuukaudeksi) on hypnoottisen rauhoittavaa. Noina kuukausina meillä ei edes ollut telkkaria häiritsemässä iltojemme rauhaa. (Täytyy tosin myöntää, että netissä tulikin roikuttua enemmän kuin koskaan.) Nyt tunkkaisessa, täyteen ahdetussa, kirjoja ja papereita pursuavassa luolassani kaipaan kaihoisasti kaikkia niitä huoneita, joissa joskus elin pelkkä matkalaukku, patja ja pöytä seuranani. Tulisipa sellainen aika pian takaisin.  

Residenssi

Mark Boylen täydellinen vastakohta on Hello-Kitty-kruunuprinsessamme Johanna "Tuksu" Tukiainen. Koko Suomen kansa odottaa hengitystä pidättäen, kenen julkkiksen kanssa Tuksu lopulta avioituu ja rakentaa unelmiensa residenssin. Minä kirjoitan Tuksusta, en siksi, että pilkatakseni häntä, vaan ymmärtääkseni aikaa, jota elämme, joka mahdollistaa elämän Tuksuna. Luen Tuksun viihteellistä blogia Seiskassa vähintään kerran kuussa.
Tuksulle koti ja kodin esineet ovat hyvin tärkeitä. Hänellä on pukeutumishuone ja pikkutyttömäinen makuuhuone, joka on täynnä Kitty-esineitä. Hänelle on tärkeää, että kotona on aina tuoreita kukkia, mieluiten valkoisia liljoja. Kun kirjoitan unelmieni residenssistä, muistelen aina Tuksua kauniissa kodissaan Jollaksessa.