Lähiöshui

Termi napattu maailman toiseksi parhaasta sisustuskirjasta, Josh Amatore Hughesin Punkshui (2006)- teoksesta. Piristävää luettavaa kelle tahansa, joka on joskus kohdannut feng shui-intoilijan. Kirjassa Josh yrittää vapauttaa lukijansa kulttuurisista ennakkokäsityksistä siitä, kuinka ihmisen tulisi elää kalustetuissa huoneissa. Mottona on: "unohda sopivuus: silikonirintojen tavoin myös järjestys luo vain illuusion."

Lähiö saattaa olla paras mahdollinen ympäristö punkshuin harjoittamiselle, koska siellä massasta erottautuminen on helppoa. Roskalavoilta löydetyistä lastulevyaarteista voi saada paljon kaaosta aikaan, ja paikallisen Salen antimilla voi järjestää dekadentit bileet. Unohda rucola, kuskusssuurimot ja kikherneet, panosta lihapiirakkaan ja Rainbow-sidukkaan. Mitä enemmän lisäaineita, sitä parempi!

Tänä syksynä omassa lähiössäni jouluun valmistautuminen on ollut toistaiseksi maltillista: siniset valokäärmeet eivät ole vielä ilmaantuneet parvekkeiden kaiteille. Minulle nämä valot ovat pitkään edustaneet pahinta mahdollista rappiota. Ajattelen näin, koska olen tylsä ja minut on kasvatettu arvostamaan "hyvää makua", kuten luonnonvaloa ja käsintehtyjä joulukoristeita. Voi elämä! Punk shui-ihminen löytäisi mahdollisuuden siitä, jota keskiluokkaiset makutuomarit pitävät kammottavana. Hän tietäisi kyllä, kuinka sinisiä valokäärmeitä käytettäisiin omaperäisesti.

Josh kirjoittaa myös fuckshuista, makuuhuoneen uudelleenjärjestelystä seksielämää stimuloivampaan suuntaan. Tai tarvittaessa luopumisesta makuuhuoneen ideasta kokonaan. Ainakin luopuminen perinteisestä parisängystä voisi olla edistysaskel taistelussa parisuhteen monotoniaa vastaan. "Rakastan rannalla nukkumista, ja ranta on upea paikka seksiin. Joten miksi et laittaisi huoneeseesi hiekkalaatikkoa sängyn asemasta. Hanki koko joukko simpukankuoria ja mauton nauha aaltojen loisketta ja ryhdy hommiin. Mutta muista varoa rapuja."

Punkshui taistelee eritoten kulutuskeskeisyyttä vastaan: kamalinta, mitä Josh Amatore Hughes voi kuvitella kodinsisustuksen saralla on valmiiksi ostetut "ympäristöt" ja pakettiratkaisut (kuten tuo übertylsä keittiön kaappien vaihto, josta haaveilen). Entä, jos luopuisi noista hemmetin kaapeista kokonaan? Aika paljon neliöitä vapautuisi, jos asunnossa ei olisi kaappeja. Samalla voisi luopua kaappien sisällöstä.

Guru kirjoittaa osuvasti: "...epäjärjestys on juoksuhiekkaa: jos taistelet sitä vastaan, uppoat vain entistä syvemmälle. Jos arvostat epäjärjestystä, mikä tarkoittaa heittäytymistä luovaksi suhteessa epäjärjestykseen, voit todella muuttaa paikan tunnelmaa. Ja voit vielä tehdä sen edullisesti. "

Keittiön tuunaus, osa 1

Asunnossani on 90 neliötä, ja näistä neliöistä keittiö on aiheuttanut minulle eniten päänvaivaa. Vietän siellä paljon aikaa kaiken muun kuin kokkauksen parissa. Keittiö on todellinen työtilani, kotini sydän, jossa kaikki tärkeät asiat hoidetaan. Suomalaiseksi keittiötilaksi huone on isohko ja luonteeltaan totaalisen persoonaton.

Eilen aloitin keittiön tuunaamisen vakavissani. Huoneessa on nyt ilmaiseksi saatuja elementtejä: vanhempieni vanha kasikytlukulainen kuusipaikkainen keittiön pöytä, joka muistuttaa kunnankirjaston standardiasetelmaa, ja naapureilta saatu kaappipakastin, joka toimii hyvin, mutta kusee joskus alleen ja luultavasti aiheuttaa draamaa sähkölaskussani. Pöytä on helvetin ruma ja äärimmäisen funktionaalinen: kun ruman beigen pöytälevyn peittää kirjavilla liinoilla, sen ääressä voi kuvitella kirjoittavansa seuraavan Booker- palkinnon voittavan romaanin. Tuolit ovat rumat, plyysipäälysteiset, vakaat ja mukavat istua. Jos haluan, voin järjestää kunnon dinner partyn kymmenelle sen ääressä!

Tämän päivän kangas on nimeltään: "Jos Afrikassa olisi syksy, se näyttäisi tältä". Ostin kankaan viidellä eurolla steinerkoulun legendaariselta Aito-Kirppikseltä. Kaikki, mitä olen sieltä koskaan hankkinut, on aina tuonut elämääni suurta iloa ja onnea. Siis olen edelleen kuluttaja. Mutta tuolla kirpputorilla kaikki on aina kohtuullista.

Pakastimessa ei ole vielä tänä vuonna marjaretkieni satoa, vaan enimmäkseen LIDL:in pizzaa. Enimmäkseen olen selvinnyt elämästäni ilman pakastinta. Mutta pakastin on niin olennainen osa välisuomalaista lähiöelämää, että olen saamastani lahjasta melkein ylpeä.

Kokemuksissani erilaisista vuokra-asunnoista, opiskelija- asunnoista, yksityisistä ja kunnallisista, tämä keittiö kuuluu alempaan kategoriaan. Talo on rakennettu vuonna 1990, ja koko keittiön väripaletti liikkuu epämääräisen kermanvärisen puuviilun, harmaan ja valkoisen sävyissä. Olen kutsunut keittiötä beigeksi, mutta tosiasiassa dominantti väri on vielä pliisumpi kuin beige. Viimeisen vuoden aikana olen ajatellut lähestyä isännöitsijää kysymyksellä, olisiko kaupungin vuokra-asuntoon mahdollista omakustanteisesti vaihtaa keittiön kaappien ovet. Tiedän, että kysymykseni on elitistinen, mutta. Olen tavannut IKEA:n keittiökatalogia, himoitsemani punaiset kiiltopintaiset melamiiniovet helahoitoineen (ilmeisesti myös uusine tasoineen, tiskialtaineen, etc. etc.) maksavat 949 euroa (kotiinkuljetuksella). Pidän hintaa kohtuullisena, ottaen huomioon, että "paketti" sisältää kymmeniä jos ei satoja osia. Pikku porvari minussa melkein etsii seuraavaa opetuskeikkahommaa, joka mahdollistaisi ylimääräisen investoinnin. Tuolla rahalla emme edes matkusta minnekään lomalle viikoksi.

Haluaisin keittiöön uuden elämän. Tämän blogin haaste on, kuinka sellaisia uusia elämiä voidaan kuvitella ja toteuttaa ilman suuria investointeja. Mielellään ilmaiseksi.

Suuri cupukka

Ikonit ovat minulle tärkeitä. En vieläkään tiedä niistä paljoa, mutta niiden läsnäolo kodissa rauhoittaa ja ohjaa kohti olennaista. Minulla on parisenkymmentä turistirihkamaikonia, joista muutaman olen hankkinut kirkoista, loput kirpputoreilta ympäri maailmaa. Pienin kaikista, matkaikoni, on ystävän tuliainen Vanhasta Valamosta. Yleensä muistan ottaa sen mukaan ainakin pidemmille reissuille. On tuntunut hyvältä laittaa ikoni hotellihuoneen yöpöydälle.

Wikipediassa kerrotaan, että karjalaiset kutsuvat ikoninurkkaa suureksi cupukaksi. Perinteisesti sen eteen on laitettu nukkumaan kunniavieraat ja sairaat. Karjalassa ikoneita on aina puettu käspaikkoihin, ja niiden kirjonta on oma, hyvin kiinnostava taiteenlajinsa. Kun minusta tulee vanha nainen, aion kirjailla käspaikat jälkipolville.

Meillä ei ole vielä kunnollista nurkkausta aarteilleni, mutta työstän asiaa. Nyt ikonit on sijoitettu keittiön seinälle pieneen hyllyyn ja makuuhuoneeni ikkunalaudalle. Yritän polttaa kummassakin pisteessä tuikkua iltaisin.

Jotkut meillä käyneet ystävät ovat kommentoineet kotini uskonnollista kakofoniaa. Minulla on kristittyjen symboleiden lisäksi siroteltuna kaikkialle viittauksia islamiin, hindulaisuuteen ja buddhalaisuuteen. Tosiuskovaiset kristityt eivät ymmärrä harrastamaani eklektismiä. Yritän puolustaa itseäni: olen saanut esineitä lahjaksi toisenuskoisilta ystäviltä ja roudannut niitä reissuiltani. Joku on sanonut, että rukousmatot, buddhanpäät ja shivapatsaat johtavat minua harhaan. Kaipa minussa on sen verran pakanaa jäljellä, etten voi luopua niistä, vaikka oikeaoppiset kristityt niin vaatisivat.

Jos oikeasti meinaan liittyä ortodoksiseen kirkkoon ja mirhanvoitelun jälkeen pyydän kodilleni siunausta, siihen mennessä muiden uskontojen symboleiden pitäisi löytää tiensä toisiin koteihin. Jostain olen myös kuullut, että kirjahyllyssäkin pitäisi tehdä tarkistusta. Tämä kyllä menee jo fundamentalismin puolelle. Yhden kirjan ihmiset ovat pelottavia kaikissa kulttuureissa.

Ortodoksisten naisten pitämät blogit ovat kiinnostavia. Kaikkien aikojen suosikkini on amerikkalaisen Maryn pitämä Evlogia-blogi.

Mustalaistyyli

Rapakon takana tuntuu olevan kuuminta hottia gypsy boho-sisustustyyli, eli folkloristinen kaaos, jossa enempi on aina parempi ja kaikki värit matsaavat toistensa kanssa ilmiömäisesti. Olen inspiroitunut tästä, sillä oma kaaokseni näyttää juuri siltä, vaikken ole hakenutkaan vaikutteita mistään enkä keneltäkään. Tuolla kaukana, jossa kaikki tulevat jostain muualta kuin sieltä missä asuvat, mikä tahansa etnisyys voi olla kausiluontoisesti chic, eikä kukaan ala kysellä tyylin valinnan poliittisista virityksistä.

Pohjoisen Euroopan näkökulmasta olisi tässä maailman ajassa mautonta revitellä mustalaisromantiikalla, koska siihen liittyy niin paljon postkoloniaalista syyllisyyttä. Suomessa monella meistä on valmiina "tietämys" siitä, kuinka romanit asuvat ja millaisia asioita he arvostavat kodeissaan (kalliit tyylihuonekalut, kristallikruunut, itämaiset matot ja yleensä kaikki bling-bling). Vastapoolina tähän törmäämme kadulla toisenlaisiin romaneihin, jotka asuvat leireissä sillan alla ja joilla ei ole lämmintä pesuvettä. Ihmisiä, joiden olo täällä haluttaisiin lailla kieltää. Harvoinpa suomalaisten sisustuslehtien toimittajat vierailevat romaniperheiden kodeissa. Seiskan toimittaja vierailee romanikerjäläisten asuntovaunussa ja ottaa sarjan sosiaalipornografisia kuvia viidenkympin palkkiolla. Lopuksi hän ostaa likaisille lapsille jätskit ja uskoo olevansa suuri laupeuden tekijä.

Palkittu valokuvaaja  Carlo Gianferro on kuvannut loistavan sarjan rikkaiden Itä-Euroopan romaneiden kodeista. Pidin näistä kuvista, koska ne kertovat tulevaisuuden, nykypäivän ja menneisyyden kerroksellisuudesta. Futuristista kamaa.

Sisustuskirja ilman kuvia

Törmäsin joskus 90-luvulla gradua kirjoittaessani kiinnostavaan fenomenologiseen järkäleeseen, Gaston Bachelardin The Poetics of Spaceen. Se auttoi minua ymmärtämään, miksi irlantilaiset naisrunoilijat käyttivät niin paljon "maanalaista" symboliikkaa (esim. kellareja) kuvaamaan maan tunkkaista lähihistoriaa. Bachelardin ymmärrys psykoanalyysista tuntui tolkulliselta: hän ei seksualisoi jokaista objektia, vaan löytää niille laajempiakin historiallisia ja kulttuurisia merkityksiä.
Teos on hyvin maalaileva, haaveileva ja viipyilevä, sen kanssa voisi hyvin seurustella vuoden käymättä maitokauppaa pidemmällä. Konservatiivinen on Bachelardin maailmankuva, ja läpeensä epäpoliittinen, kuin suoraan kirjoitettu tämän päivän keskiluokkaisille pesänrakentajille, pariskunnille, joilla ei ole tähdellisempää riitelyn aihetta kuin kuka vie biojätteet tänään. Mutta luenkin sitä sisustuskirjana, ja se on tähän mennessä ainoa sisustuskirja, josta olen saanut todellista hengenravintoa. Jos jotain kiinnostaa, miksi eurooppalaiset ovat niin pakkomielteisiä asumisensa ja koteihin liittyvien muistojen suhteen, tästä kirjasta saa paljon vinkkejä siihen. Luulen, että jokainen kirjaan tarttuva alkaa nähdä kotinsa kerrostumat uusin silmin, ja ymmärtämään, millaisia eroja ja yhteyksiä on asumisella, elämisellä ja jonnekin kuulumisella.
Teos on suomennettu vuonna 2004, se on esineenäkin hyvin tuunattu, ja saanut hyviä arvioita.

Syyrialainen sohva

Hey no worries, en ole niin maaninen kuin luulette, vaan olen kirjoittanut tätä blogia jo pitkään julkaisematta mitään.

Shishustushblogin pitää ilman muuta olla poliittinen, ja siksi haluan tuoda esiin ilmiön, joka on huvittanut minua jo viime talvesta saakka. Syyrialainen sohva. Niinpä niin. Joopa joo. Sohva on otettu symboliseksi aseeksi Muutos 2011-vaalikampanjaan, jossa pyritään propagoimaan maahanmuuttajien saamia sosiaalietuuksia vastaan. Olenkin jo kirjoittanut sohvan merkityksistä muualla, ja toivoisin tekstin muuttuvan eläväksi performanssiksi lähikuukausina. (Jos muuten itse saisin Syyriasta sohvan tilata, tilaisin tuon perinteisen helmiäisupotteisen mallin. Mutta en tilaa, kun aion lopettaa ostamisen.)

Hommafoorumin poliittinen siipi kun väittää, että isoissa kaupungeissa sossun tädit lappaavat mamuille niin paljon rahaa, että näillä on varaa tilata toimeentulotuilla 12-paikkaisia perhemallisia sohvia Syyriasta. Suomi-soffat eivät kelpaa, kun niihin ei saa mahdutettua koko sukua kerralla. Tämä on mahtava urbaani legenda. Tiedän kyllä, että vasta maahan tulleet voivat saada maksusitoumuksen esimerkiksi SPR:n kirpputorille, kun koti pitää kalustaa perheelle parissa viikossa. Mutta harkinnanvaraista monen tonnin rahtimaksuihin? Oliko se Voutilaisen Paavo siellä luukulla jakamassa avokätisesti? Vai Stockan Hullujen päivien keltainen haamu?

Olen jonkun verran käynyt maahanmuuttajaperheiden luona kylässä, ja olen kyllä nähnyt joillain "orientaaliseen" tyyliin vihahtavaa kalustesettiä, mutten kenelläkään leveämpää sohvaa kuin 4-paikkaista. Mutta helvetti, millä oikeudella joku voi väittää, ettei esimerkiksi lapsilisistä saa säästää? Kuka on päättänyt, etteivät maahanmuuttajat saisi lievittää koti-ikävää tilaamalla syyrialaisia kalusteita? Eikö mamuilla ole mitään yksityisyyden suojaa, pitääkö "kritiikin" tunkeutua joka kolkkaan, kuten ihmisten olohuoneisiin? Kateus on kansallinen voimavaramme.

Vertailtuani muistiinpanoja ilmiötä paremmin tuntevien kanssa olen saanut selvää, että "syyrialainen sohva" on yleinen kolmannen maailman bling bling-kulttuurinen ilmiö. Samantyyppisillä seteillä osoitetaan statusta myös kaikkialla Afrikassa. Estetiikka on Saharasta etelään aika samanlaista kuin Saharasta pohjoiseen ja koilliseen silloin, kun ylimääräistä fyffeä on. Joku Sotkan vaahtomuovinen vuodesohva (jolla tunnetusti ei voi istua, eikä maata) olisi suurimmalle osalle arabeista ja afrikkalaisista täysi katastrofi. Mieluummin pelkkä matto lattialla kuin käyttökelvoton puhvelilauma.

Syyriassa näyttää olevan hieman kehittyneemmät kalustemarkkinat kuin Suomessa. Ja mikä ihme se on, jos vertaa historiallisesti kahden maan kehitystä kaupungistumisen suhteen? Ovat syyrialaiset valmistaneet sohviaan hieman kauemmin kuin suomalaiset. Jos nyt miettii sanoja "divaani" ja "sohva", voisiko jopa olettaa niiden kulkeneen kieleemme arabiasta?

Jokanaisenoikeus: oma spa!

Tänä syksynä kävin ensimmäistä kertaa kylpytynnyrissä, toissa vuonna kuumissa lähteissä ja sellaisten kavereiden luona, jotka olivat hankkineet kotiinsa porealtaan. Kaupallisessa kylpylässä olen käynyt ensimmäistä kertaa joskus 2000-luvun alkupuolella. Suomessa ne tosin muistuttavat enemmän ylikansoitettua pomppulinnaa kuin paikkaa, jossa rentoudutaan. Islannin loistavat uimalat ja kylpylät testasin jo, ja annan niille yksitoista pistettä. Seuraavana haluaisin kokea aidon hammamin.

Miten sitten spa-tunnelmaa voisi luoda ankeaan kaupungin vuokra-asuntoon? Voiko ihminen rentoutua kylpyhuoneessa, jossa on seinillä harmaat muovimatot ja kaikkialta roikkuu kosteaa pyykkiä? On meillä saunavuorokin, mutta ehdimme sinne ehkä kerran kuussa. Alakerran saunatilassa ei ole näkyvillä persoonallisuuden häivääkään. Seinällä on vain kissankorkuisin kirjaimin kirjoitettu muistutus siitä, ettei vaippoja tai terveyssiteitä saa jättää roskapönttöön. Ja saunavuoro stressaa enemmän kuin rentouttaa, koska kellon kyttääminen on niin keskeinen osa sitä kokemusta.

Mahtavinta Tampereella on julkiset saunat, kansankylpylät. Ne kertovat konkreettista tarinaa työväenluokkaisesta yhteisöllisyydestä: saunan lauteilla ei ole ollut tapana kysellä kanssasaunojien titteleitä tai puhua osakesalkuista. Oma suosikkini on Rauhanniemen kansankylpylä, jossa on varsinkin talvella todellinen zen-näkymä Näsijärvelle. Vilukissana käyn siellä tosin enimmäkseen kesäisin.

Viime talvena oli niin pirun kylmä, että selvisin hengissä vain uittamalla jalkojani muoviämpärissä tulikuumassa vedessä. Välillä kaadoin ämpäriin kylpysuolaa, mutta enimmäkseen käytin mitä tahansa suihkugeeliä, mitä kotona sattui olemaan. Tärkeintä oli höyryävä tuoksu. Poltin teekynttilää ikkunalaudalla ja luin romaania antaumuksella. Tietysti kaipasin joitain niitä ammeita, joita olen saanut käyttää aiemmissa asumuksissani, mutta myönnettäköön: tämänhetkinen kylppärini ei ole pahimmasta päästä. Siellä jopa mahtuu liikkumaan ja sieltä näkee ulos metsään.

Jalkakylpy ämpärissä on eri juttu kuin "bucket bath". Viime talvena Intian-reissulla koin sen kamaluuden: paikoissa, joissa yövyin, oli periaatteessa suihku, mutta painetta oli niin huonosti, että oli pakko peseytyä muovikauhan avulla. Jos vesi olisi ollut aina lämmintä, se olisi vielä menetellyt, mutta näin ei ollut. Kauhalla pesu kuuluu olennaisena osana myös suomalaiseen mökkielämään, mutta näitä kahta ei voi verrata toisiinsa. "Bucket bath" on taitolaji, johon ei parissa viikossa opi. Entä, jos vettä olisikin varattu vain sangollinen per kylpijä, ja sillä pitäisi selviytyä myös hiusten pesusta?
 
Kunnollinen kylpeminen on joka naisen ja miehen oikeus, ja ihmiset jotka tinkivät siitä, tinkivät koko elämästä. Helpointa ja parasta mitä voisin tarjota itselleni spa-rintamalla olisi oma kylpyamme, ja sellaisen hankkiminen olisi jopa mahdollista - kylppäriini mahtuisi pieni sellainen, johon mahtuu istumaan. Olen nähnyt niitä muillakin. Ihan ensimmäisenä en ole menossa rautakauppaan ostamaan uutta ammetta isolla rahalla, mutta luotan että se tulee joku päivä eteeni kirpparilla tai virtuaalisilla markkinoilla. 

Ihmettelen muuten sitä, miksi taloudessamme veden kulutus on niin alhaista, että saan satoja euroja vuodessa palautusta ennakkoon maksetuista vesimaksuista. Itse lotraan kuin pikku peto, mutta asuuko meillä harvinaisen likaisia lapsia?

Minimalismi

Muistelen aina ilolla aikoja, jolloin olen elänyt matkalaukkuelämää ulkomailla. Tässä ollaan Islannissa kaksi vuotta sitten, asuimme Norman luona pienessä asumisoikeuskaksiossa, jossa ei muuttaessa ollut kuin patjoja lattialla. Kissa oli lainakissa naapurista, joka oli tottunut kyläilemään asunnossamme jo entisten asukkaiden aikaan ja tuli päivittäin "vanhasta muistista". Nukuin olohuoneen nurkassa hankkimallani thaimaalaisella patjalla, jonka estetiikka miellytti minua kovasti.
Tavarasta luopuminen (edes muutamaksi kuukaudeksi) on hypnoottisen rauhoittavaa. Noina kuukausina meillä ei edes ollut telkkaria häiritsemässä iltojemme rauhaa. (Täytyy tosin myöntää, että netissä tulikin roikuttua enemmän kuin koskaan.) Nyt tunkkaisessa, täyteen ahdetussa, kirjoja ja papereita pursuavassa luolassani kaipaan kaihoisasti kaikkia niitä huoneita, joissa joskus elin pelkkä matkalaukku, patja ja pöytä seuranani. Tulisipa sellainen aika pian takaisin.  

Residenssi

Mark Boylen täydellinen vastakohta on Hello-Kitty-kruunuprinsessamme Johanna "Tuksu" Tukiainen. Koko Suomen kansa odottaa hengitystä pidättäen, kenen julkkiksen kanssa Tuksu lopulta avioituu ja rakentaa unelmiensa residenssin. Minä kirjoitan Tuksusta, en siksi, että pilkatakseni häntä, vaan ymmärtääkseni aikaa, jota elämme, joka mahdollistaa elämän Tuksuna. Luen Tuksun viihteellistä blogia Seiskassa vähintään kerran kuussa.
Tuksulle koti ja kodin esineet ovat hyvin tärkeitä. Hänellä on pukeutumishuone ja pikkutyttömäinen makuuhuone, joka on täynnä Kitty-esineitä. Hänelle on tärkeää, että kotona on aina tuoreita kukkia, mieluiten valkoisia liljoja. Kun kirjoitan unelmieni residenssistä, muistelen aina Tuksua kauniissa kodissaan Jollaksessa. 

Nollabudjetilla

Olen aina halunnut perustaa sisustuslehden, jossa ei kaupata tai mainosteta yhtään mitään. Sellaisen lehden, jossa ihmisten koteja stailattaisiin nollabudjetilla, heidän jo omistamia tavaroita käyttäen tai roskalavoilta löytöjä tehden. Olen vakavissani, mutta kukaan muu ei ole koskaan ottanut ideaani vakavasti.
Olen ollut koukussa kaiken maailman sisustuslehtiin jo vuosikymmenen. Kerran kirjoitin ideastani brittiläiseen lehteen Living etc. (yksi pahimmista addiktion kohteistani), ja arvatkaapa, julkaistiinko kommenttini? No, ei julkaistu!
Tämä blogi ei ole sisustusblogi, jossa fiilisteltäisiin herkullisten photoshopattujen kuvien puolipornografisessa imussa. Kirjoitan vapaasti siitä, mitä ihmiset tekevät kalustetuissa huoneissa. Olen hyvin sisällä viihtyvää sorttia itse, ja haluaisin joku päivä sellaisen kodin, jossa todella viihtyisin. Olen huomannut, että ympäristöllä on todella suuri vaikutus kirjoittamiseeni. Haluaisin viettää aikaa, oikeastaan koko loppuelämän, erilaisissa taiteilijaresidensseissä ympäri maailmaa. En missään nimessä haaveile asettautumisesta yhteen osoitteeseen, vaan uskon, että elämä on sarja koteja, huoneita, tiloja, jotka joko auttavat tai estävät meitä saavuttamaan joitakin haaveistamme.
Tiedän, että tämä kuulostaa humoristiselta, mutta haluaisin kirjoittaa antikapitalistisesta elämästä (mahdollisista maailmoista sitten, kun). Olen huomenna menossa ensimmäistä kertaa elämässäni Marx-lukupiiriin, enkä ole vielä lukenut läksyjäni (Das Kapitalin valittuja osia) kunnolla loppuun.
Tämänhetkinen suuri idolini on "rahaton mies" Mark Boyle, joka on elänyt ilman käteistä rahaa ja pankkitiliä jo melkein kaksi vuotta. Elämä aurinkopaneloidussa asuntovaunussa ei välttämättä ole kaikkien meidän kakkupala, mutta Boylen äärimmäisestä esimerkistä voimme kaikki oppia jotain. Aika monia juttuja voi jättää ostamatta. Kuten munankeittimen tai banaanikotelon.

PS: Tässä linkki Boylen ylläpitämään freeconomics -blogiin