Pakkasen koti

Eilen esitelmöin afrikkalaiselle miehelle, kuinka matot desinfioituvat pakkasessa. Hän piti rottinkista mattopiiskaani surkeana, mutta touhusi poikani kanssa mattojen kanssa ulkona kylmässä puolisen tuntia omatekoisilla hakkaamisvälineillään (jääkiekkomailoja? pahvisia rullia?), ja yllättävän puhdasta tuli. He siis tekivät miesten työn. En olisi itse kyennyt moiseen. Olen ihan luuseri. Olisin vain imuroinut matot, ja kaikkialle olisi jäänyt tunkkainen fiilis.

Itse olen linnoittautunut sisälle, yritän kirjoittaa kotona, koska reissuni keskustaan yliopiston työhuoneelle ja takaisin ovat liian arktisia. Reissut paikalliseen Saleen riittävät ulkoiluksi. Taidan olla poikkeuksellisen herkkähipiäinen. Jos kaipaa jotain erikoisempaa, pääsee jokeribussilla suoraan Hervannan Duon kauppakeskuksen ovelle ja sieltä takaisin noin tunnissa. Tuntuu luksukselta, että voi tehdä näin - normityöpaikka ei sallisi tällaista joustavuutta.

Tänään pidän vanhoille kavereille pikkujoulut, mitä edelsi maaninen siivoaminen, ja kaikki puhdistautuminen on tuntunut hyvältä. Jos nyt sisustusta miettii, oikeastaan kaikki riippuu siivoamisesta - minullakin on niin paljon näkemisen arvoisia juttuja, mutta yleensä ne peittyvät tavaravuorten taa.

Unelmoin elämästä sellaisessa ilmastossa, jossa voi aina pitää ovea auki pihalle ja kattoterassille. Mutta nyt olemme ennätyspakkasten Suomessa, ja ovet pysyvät visusti kiinni. Voiko tällaisessa ympäristössä luoda illuusioita lämmöstä?

Kävin viime viikonloppuna Viikin Gardeniassa väitöskaronkassa - hetki oleskelua feikkitrooppisessa ilmanalassa teki jo ihmeitä mielelle ja sielulle. Mutta jos lentäisin huomenna Thaimaahan, en luultavasti osaisi arvostaa elämystä pätkääkään. Kylmässä kärsimys on toistaiseksi jalostava kokemus. Tammi-helmikuussa mieli voi olla toinen, jos on käyttänyt satoja euroja ihon kosteutusvoiteisiin.

Tämän päivän isot lumihiutaleet ovat runollisia. Pitäisi varmaan katsoa pikkujoulujen kunniaksi perinteinen Lumiukko-leffa (se brittileffa, jota näytetään aina jouluaattona - Brightonin rantalaiturin mystiikkaa...)

Hybridipiirakat

Kaivelin tänään kännykästä tilannekuvia kahden vuoden ajalta. Naurattaa edelleen toissa kesän tempaus: päädyin leipomaan omintakeisia karjalanpiirakoita lapsen rippijuhliin. Resepti oli alun perin Kotiruoasta, mutta voi oli loppu ja puuroriisistä ei ollut tietoakaan. Siispä lorautin taikinaan reippaasti oliiviöljyä ja keitin pakistanilaista basmatiriisiä (säkki roudattu Hervannasta Fredin kaupasta, pidän sen estetiikasta). Pysyivät ne melko hyvin koossa, ja tulivat syödyiksi.
En ole palannut rypytyksen pariin sitten viimeisen, mutta ehkä jos kuopuskin pääsee ripille neljän vuoden päästä, voisin taas yrittää.
Improvisoituja ruokakuvia on siksikin kiva ottaa, että ne tuntuvat protestilta naistenlehtien ruokapornolle. Oikeassa elämässä ruoanlaitto aiheuttaa sotkua. Pinnoille kaatuu kaikenlaista, ja jos ihmisellä on kokkaamisen lisäksi sata muuta rautaa tulessa, pintojen pyyhkiminen saattaa viivästyä viikkotolkulla. Ihmiset kommentoivat, että kotimme näyttää pakolaisleiriltä - miten siihen vastaisi, ei se välttämättä ole huonokaan asia. Kun kaikki eivät ole koskaan täysin asettautuneet aloilleen. Joidenkin meistä elämään kuuluu, että eteisessä lojuu aina puoliksi tyhjä tai täysi matkalaukku - muistuttamassa siitä, ettei mikään ole pysyvää.

Tulevat vaihtamaan uuden hellan asuntoomme ensi viikolla. En ymmärrä, miksi, jos vanha vielä toimii moitteettomasti. Mietin, minne nuo täysin käyttökelpoiset vuokratalojen kodinkoneet roudataan. Ilmeisesti kaatopaikalle. Vaihdosta ei kai voi kieltäytyä, kun päätös on tehty jossain komiteassa. Tuovat varmaan identtisen halppismallin. Itseäni auttaisi psykologisesti paljon, jos nuo kodinkoneet ja muut keittiön pinnat eivät olisi valkoisia.