Rakkaus

Varastin tämän kuvan sivustolta, jonka jo hukkasin. Balilainen temppelivarjo. Täydellinen maailma. Ihmeellisempää tuskin kehtaisi pyytää.

My very own hammam

Viime viikolla elämäni muuttui askeleen kohti sitä "laatua", jota halajan: sain ilmaiseksi vanhan kylpyammeen muutaman tunnin varoitusajalla (kuljetus maksoi kolmekymppiä, joten aivan ilmaisesta sisustusvinkistä ei taaskaan ole kyse!). Amme on ehkä 70-luvulta, valkoista perusmallia, emalipinnoitteista valurautaa, ja mahtuu juuri ja juuri kylppäriimme.
Olen ehtinyt kylpeä vasta kahdesti - tosiasia on, että kylpeminen vaatii merkittävää päivittäistä elämänhidastusta, filosofista käännettä. Haluaisin rakentaa ikioman hammamin - nyt sitä symboloi tuhannen ja yhden yön lyhty ammeen vieressä.
Kylpyvaahtoja tai muuta olennaista rekvisiittaa ei saa ainakaan lähikaupoista tai - marketeista - niitä pitää tuoda joltain ulkomaanreissulta tai Hesan-reissulta Lush-kaupasta. Lushin kylpypommit houkuttelevat liikaa. 
Viime aikoina reissuillani olen eniten odottanut sellaisiin hotelleihin pääsyä, joissa on amme. Nyt sekin odotus on poissa elämästä. En haaveile poreammeesta. Tämä nykyinen saa välttää - tosin coolia olisi, jos siihen saisi hitsattua kullanväriset tassut.
Ammeen ylistystä jatkan sitten, kun saan tietää seuraavan puolen vuoden vesimittarin lukemat. Olemme toistaiseksi saaneet aina palautusta vesiennakoista, koska ilmeisesti peseydymme aivan liian harvoin. Nyt on riski, että lasku menee plussan puolelle. Arvioivat, että ammeellinen vettä vastaa kymmenen minuutin suihkua.

Sielunlintu

Innostunut Britanniassa asuvasta halfie-suomalaisen Sanna Annukan muotoilijanurasta. Hassua, kun hän väittää, että jokaisen suomalaisen makuuhuoneessa on (huhujen mukaan) symbolinen lintu muistuttamassa sielun liikkeestä tästä maailmasta tuonilmaisiin. Kuka niin on säätänyt, ja mistä asti tätä trendiä on seurattu?

Hello! Viime vuonna kansallisen tajuntamme räjäytti koko kansan Citymarket, joka lanseerasi valikoimiinsa dildot ja vibraattorit! Kellä olisi aikaa ripustella ikkunoihinsa unisieppareita tai jotain hemmetin sielunlintuja? Olen elänyt tässä maassa 35 vuotta 38:sta - never heard about soul birds, ja suurin osa kavereistani vahvistaisi saman.

No, eihän se ole keltään pois, jos suomalaista sielunelämää mytologisoidaan tällä tavalla - se lisää katu-uskottavuuttamme tietyissä piireissä. Olemmehan me täällä ikuisesti sielukkaita! Annan Sanna Annukalle luvan revitellä kaikilla mahdollisilla kvasi-kalevalaisilla ja karjalaisilla folkloristisilla teemoilla niin paljon kuin sielu sietää. Lopputulos on tärkeintä. Hänen Soul Bird-tuotoksensa ovat huikeita. Ohittavat ajan, iskevät ihmisen alitajuntaan kaiken hypetyksen yläpuolella. Näen näissä myös paljon afrikkalaisia ja australialaisia aboriginaalivaikutteita. Loppujen lopuksi, olemme kaikki tämän saman maapallon kansalaisia. Näin tulkitsen tämän Sielunlinnun.

Pyhä olohuone

Olen juuri saanut pyyhkeitä siitä, että menin muuttamaan olohuoneeni työhuoneeksi. Tyhjensin tunkkaisen makuuhuoneeni kaikesta lukemiseen ja kirjoittamiseen liittyvästä. Nyt se on melkein zen-tila. Paljon avaruutta kynttilöille ja hiljentymiselle. Roudasin koko roskan seuraavaan saliin. Itse olen tyytyväinen ja seurakunta murjottaa.

Tosiasia on, että kirjoittaminen sujuu tässä asunnossa vain keittiössä, mutta yritän muuttaa tapojani ja siirtyä askel askeleelta tuonne salongin puolelle, jossa minua odottaa noin kolmemetrinen työasema.

Olohuone on mielestäni vanhanaikainen konsepti, en ymmärrä, miksi ihminen ei voisi "olla" jokaisessa huoneessaan, jonka hän asuttaa. Halusin siirtää television makuuhuoneeseeni, mutta se ei onnistunut, koska huoneesta ei löytynyt antennipistoketta.

Mutta tässä lukijoideni iloksi koko universumin  ihanin olohuonepotretti..Kuvaaja on valokuvaaja Pekka Turunen Ilomantsin Hattuvaarassa vuonna 1985, ja kuvassa esiintyvät Leena Maksimainen ja Mauri Pesonen. Toivon sydämestäni, että pariskunta elää edelleen onnellisina, koska harvoin sitä törmää tällaiseen käsinkosketeltavaan ikuistettuun onneen. Turusen kuva on kiertänyt maailmaa, enkä yhtään ihmettele, miksi. Tässä on kansan sielu ikuistettuna. Tämän päivän sisustuslehtien steriilit "ilmapiirit" jäävät lehdelle soittamaan, kun palaamme juurillemme.

Ja mistä noita tapetteja saisi?

Virtuaalisisustusta

Jouluaamuna oli tylsää, kun koko suku nukkui ja piti olla monta tuntia hiljaa. Päädyin lukemaan jutun Stardoll-sivuston perustajasta Liisa Wrangista ja voilà - puolessa tunnissa olinkin paperinukkesivuston jäsen!
Liisan tarina inspiroi meitä kaikkia, jotka unelmoivat immateriaalisista asioista - hän on onnistunut rikastumaan ja pääsemään maailmanmaineeseen omaperäisellä tuotteella, jonka kehittämiseen on vaadittu luovuutta, älyä ja pitkäjänteisyyttä. Stardollsit eivät saastuta, mutta tuovat tyttöjen - ja toivon mukaan myös poikien - arkeen paljon iloa. 
MeDoll asuu sviitissä, johon voi sisustaa virtuaalisia huoneita. Tavaroita ostetaan stardollareilla, joita voi joko hankkia arvostelemalla muiden luomuksia tai raa'alla rahalla. Sorruin tietysti heti kuukauden Stardoll-jäsenyyteen (5,95 euroa), joten harrastukseni ei ole ilmainen, mutta immateriaalinen se on - liikuttamalla MeDolliani virtuaalisessa kodissa en aiheuta sotkua oikeassa kodissani, vaan kaikki hamstraaminen tapahtuu vain korvieni välissä ja ruudulla.
Epäilen, että uusi harrastukseni ei tule jatkumaan kuukautta pidempään, koska olen jo muutamassa päivässä ehtinyt kokeilla sivustolla kaikkea. Laittaisin tähän myös kuvan stailaamastani sviitistä, mutta sivuston tietosuoja-asetukset eivät salli kuvien tallentamista ja levittämistä sen ulkopuolelle.
Uuden kotini alakerta on kovin mainstream-henkinen, mutta yläkerrassa minulla on reggae-tyylinen musiikkihuone ja goottityylinen makuuhuone.  Pidän eniten reggae-huoneesta, jossa on vain lattiatyynyjä. Huoneisiin ilmaantuu usein "lahjoja" ylläpidolta tai muilta sivuston jäseniltä. Aktiivisten jäsenten talot ovat todella mielikuvituksekkaita, niihin on selvästi käytetty perslihaksia ja tupakkaa. 
Nerokkaasti patentoitu, loppuun asti kehitelty eskapistinen tuote.

Pakkasen koti

Eilen esitelmöin afrikkalaiselle miehelle, kuinka matot desinfioituvat pakkasessa. Hän piti rottinkista mattopiiskaani surkeana, mutta touhusi poikani kanssa mattojen kanssa ulkona kylmässä puolisen tuntia omatekoisilla hakkaamisvälineillään (jääkiekkomailoja? pahvisia rullia?), ja yllättävän puhdasta tuli. He siis tekivät miesten työn. En olisi itse kyennyt moiseen. Olen ihan luuseri. Olisin vain imuroinut matot, ja kaikkialle olisi jäänyt tunkkainen fiilis.

Itse olen linnoittautunut sisälle, yritän kirjoittaa kotona, koska reissuni keskustaan yliopiston työhuoneelle ja takaisin ovat liian arktisia. Reissut paikalliseen Saleen riittävät ulkoiluksi. Taidan olla poikkeuksellisen herkkähipiäinen. Jos kaipaa jotain erikoisempaa, pääsee jokeribussilla suoraan Hervannan Duon kauppakeskuksen ovelle ja sieltä takaisin noin tunnissa. Tuntuu luksukselta, että voi tehdä näin - normityöpaikka ei sallisi tällaista joustavuutta.

Tänään pidän vanhoille kavereille pikkujoulut, mitä edelsi maaninen siivoaminen, ja kaikki puhdistautuminen on tuntunut hyvältä. Jos nyt sisustusta miettii, oikeastaan kaikki riippuu siivoamisesta - minullakin on niin paljon näkemisen arvoisia juttuja, mutta yleensä ne peittyvät tavaravuorten taa.

Unelmoin elämästä sellaisessa ilmastossa, jossa voi aina pitää ovea auki pihalle ja kattoterassille. Mutta nyt olemme ennätyspakkasten Suomessa, ja ovet pysyvät visusti kiinni. Voiko tällaisessa ympäristössä luoda illuusioita lämmöstä?

Kävin viime viikonloppuna Viikin Gardeniassa väitöskaronkassa - hetki oleskelua feikkitrooppisessa ilmanalassa teki jo ihmeitä mielelle ja sielulle. Mutta jos lentäisin huomenna Thaimaahan, en luultavasti osaisi arvostaa elämystä pätkääkään. Kylmässä kärsimys on toistaiseksi jalostava kokemus. Tammi-helmikuussa mieli voi olla toinen, jos on käyttänyt satoja euroja ihon kosteutusvoiteisiin.

Tämän päivän isot lumihiutaleet ovat runollisia. Pitäisi varmaan katsoa pikkujoulujen kunniaksi perinteinen Lumiukko-leffa (se brittileffa, jota näytetään aina jouluaattona - Brightonin rantalaiturin mystiikkaa...)

Hybridipiirakat

Kaivelin tänään kännykästä tilannekuvia kahden vuoden ajalta. Naurattaa edelleen toissa kesän tempaus: päädyin leipomaan omintakeisia karjalanpiirakoita lapsen rippijuhliin. Resepti oli alun perin Kotiruoasta, mutta voi oli loppu ja puuroriisistä ei ollut tietoakaan. Siispä lorautin taikinaan reippaasti oliiviöljyä ja keitin pakistanilaista basmatiriisiä (säkki roudattu Hervannasta Fredin kaupasta, pidän sen estetiikasta). Pysyivät ne melko hyvin koossa, ja tulivat syödyiksi.
En ole palannut rypytyksen pariin sitten viimeisen, mutta ehkä jos kuopuskin pääsee ripille neljän vuoden päästä, voisin taas yrittää.
Improvisoituja ruokakuvia on siksikin kiva ottaa, että ne tuntuvat protestilta naistenlehtien ruokapornolle. Oikeassa elämässä ruoanlaitto aiheuttaa sotkua. Pinnoille kaatuu kaikenlaista, ja jos ihmisellä on kokkaamisen lisäksi sata muuta rautaa tulessa, pintojen pyyhkiminen saattaa viivästyä viikkotolkulla. Ihmiset kommentoivat, että kotimme näyttää pakolaisleiriltä - miten siihen vastaisi, ei se välttämättä ole huonokaan asia. Kun kaikki eivät ole koskaan täysin asettautuneet aloilleen. Joidenkin meistä elämään kuuluu, että eteisessä lojuu aina puoliksi tyhjä tai täysi matkalaukku - muistuttamassa siitä, ettei mikään ole pysyvää.

Tulevat vaihtamaan uuden hellan asuntoomme ensi viikolla. En ymmärrä, miksi, jos vanha vielä toimii moitteettomasti. Mietin, minne nuo täysin käyttökelpoiset vuokratalojen kodinkoneet roudataan. Ilmeisesti kaatopaikalle. Vaihdosta ei kai voi kieltäytyä, kun päätös on tehty jossain komiteassa. Tuovat varmaan identtisen halppismallin. Itseäni auttaisi psykologisesti paljon, jos nuo kodinkoneet ja muut keittiön pinnat eivät olisi valkoisia.